Kolme kuvaa Nautelankoskelta

Juhannuksen retkikohteina pojan kanssa oli kivikauden asuinpaikat Jäkärlässä ja Kukkarkoskella eli Nautelankosken museon vieressä. Nautelankoski Liedon aseman tuntumassa, lyhyen automatkan päässä Turusta, on museonsa ja luontopolkunsa vuoksi hyvä retkikohde muutaman tunnin retkelle.

Metsäinen saareke. Ensimmäisille asukkaille tämä ei ollut kohta kosken partaalla eikä edes joenpenkka vaan merestä hiljalleen nousevia saaria, jotka edelleenkin näkyvät metsäisinä kumpareina tasaisten peltojen keskellä ja reunoilla. Näille saarille ja saarekkeille ihmiset asettuivat, mieluiten etelänpuoleisille hiekkaisille loiville rannoille. Täältä rinteeseen nousevasta löytyivät jäljet elämästä: iskoksia, työkalun katkelmia ja ruukunsirpaleita. Sitten pellon ja metsän välissä kulkevan tien rakennustöiden alta pelastettiin muisto kivikauden ihmisen kuolemasta, punamultahautoja rikkaasti varustettuna meripihkakoruilla, piiterillä ja liuskerenkailla. Tyypillisiä tyypillisen kampakeramiikan väestön hauta-anteja. Yhdessä, myöhemmässä, oli vasarakirves ja nuorapainanteinen astia. Vasarakirveskulttuuria, nuorakeramiikkaa. Ja sitten kolmensadan metrin päästä näistä samassa saarekkeessa oli löytynyt vähän vanhempi asuinpaikka, Jäkärlän kulttuuria. Ajoituksissa ollaan viiden tai kalibroituna kuuden vuosituhannen päässä, merenkorkeudessa noin 37 metriä nykyistä syvemmän meren äärellä.

Nautelankoski. Aikaisemmin tämä oli Kukkarkoski, mutta kun Nautelan kartano rakensi siihen 1806 neljän kiviparin myllyn, tuli siitä Nautelankoski. Ei se ollut ensimmäinen mylly tuossa Aurajoen suurimmassa koskessa, eikä silloinkaan ainut. Ensimmäiset maininnat Kukkarkosken myllystä ovat 1400-luvun alkupuolelta ja Nautelan myllyn lisäksi jaksoi koski seitsemäntoista metrin pudotuksellaan pyörittää myös kahden kylän myllyjä. Tuhatyhdeksänsataaluvulla vaihtuivat neljä vesipyörää turbiiniksi ja yhdeksi voima-akseliksi, joka pyöritti kaikkia kivipareja ja vielä sahaakin. 1960-luvulla markkinavoimat toivat myllyn tiensä päähän ja nyt kunnostettuna ja museoituna on menneen ajan muistomerkkinä. Turbiini jauhaa vielä sähköä museon käyttöön.

Lauri Nautelan museo. Tilanomistaja Lauri Nautela oli keräilijä ja sitä kautta itseoppimut muinaismuistojen tuntija. Hänen havaintoihinsa perustuivat Kukkarkosken asuinpaikkojen kaivaukset ja hänen kokoelmistaan tuli perusta hänen ideoimalleen ja lähes vaatimalleen museolle Nautelankosken yhteyteen. Museon parasta antia ovatkin muistot kivikaudelta Kukkarkosken vaiheilta: sopivan pieni, mutta kattava määrä esineistöä ryhmiteltynä kauniisti ja tarkoituksenmukaisesti havainnollistaen esittämäänsä asiaa. Lisäksi pienoismalli kivikautisen asuinpaikan elämästä ja toisella laidalla sen arkeologisesta kaivamisesta on upea, aina mielenkiintoinen yksityiskohtineen ja havainnollistaa menneisyyden ja lähimenneisyyden suhdetta.

Museosta myydään myös varsin hyvää, selkeää ja kaunista lähes satasivuista kirjaa ”Nautelankosken museo” kahdeksan euron hintaan. Tämänkin tekstin monta yksityiskohtaa on omien hatarien muistikuvien varmentamiseksi tarkistettu sieltä.

Kolme kuvaa Kauttualta

Kauttualla tunnen historian läsnäolon. Vietin siellä taas viime viikonlopun, nyt koiravahtina pojan ja nuoremman tyttären kanssa. Samalla kävin taas katselemassa maisemia, joissa on merkkejä niin kivikaudelta kuin viikinkiajalta ja teollistumisen alkuajoilta.

Kauttuan Lastentalonmäen hiekkaisella harjanteella ei näy muita merkkejä kivikaudelta kuin opaskyltin, mutta olen itse aikoinani koululaisena nähnyt kaivauksissa, kuinka puolen metrin syvyydeltä löytyy muutaman metrin välein muinaisella merenrannalla olleita kuoppaliesiä. Yksi näistä nuotiopaikoista on siirretty alkusyksyn pakkasaamuna lasivitriiniin Kauttuan Tehtaanmuseoon, jossa se edelleenkin on avaamattomana näytillä.

Luistarin rautakautinen kalmisto, joka on Euran ylpeydenaiheita. Vanhimmat silmäkivelliset röykkiöt (kuvassa) ovat ilmeisesti 500-luvulta ennen ajanlaskun alkua pronssikauden ja rautakauden taitteesta, ja viimeisimmät esineettömiä ruumishautoja ristiretkien jälkeiseltä ajalta. Todellisia aarteita ovat kuitenkin rikkaat merovingi- ja viikinkiajan haudat, joiden runsaat korulöydöt, frankkilaiset miekat kaukomaiden kolikot ja jäänteet silkistä kertovat vauraasta yhteisöstä, joka on osallisena laajasta kauppaverkostosta. Täältä ovat myös ne pronssikorujen säilömät tekstiilin jäänteet, joiden perusteella Euran emännän puku restauroitiin.

Kauttuan teollisuuden alku perustui vesivoimaan, diabaasiharjanteen läpi ryöppyävään Pyhäjärven veteen, joka jo keskiajalla pyöritti vesimyllyjä, mutta 1689 alkaen takoi rautaruukin kankivasaralla yläneläisen ja myöhemmin honkilahtelaisen hiilen kuumentamaa ruotsalaista rautaa. Tämä Ruukin teollinen perinne jatkuu paikkakunnalla edelleen, mutta nykyisin paperin ja pakkausten ympärillä.

Ainakin kuusi vuosituhatta, josta viisi esihistoriaa. Jännittäviä tarinoita, jotka muistuvat mieleen lapsuudesta. Vähäisiä, mutta paljon puhuvia muistoja menneisyydestä syvältä maan sisältä.

Selviytymistä

Äiti neuvoi selviytymisestä, että pitää syödä kohtuullisesti, pitää juoda kohtuullisesti eikä saa haastaa riitaa nakkikioskilla. Toinen asia on selviytyminen harrastuksena, selviytyminen luonnossa. Olen sitä itsekin joskus kokeillut. Koulutuksen aikana opin, että pettuleipää ei kannata syödä enempää kuin kohtuullisesti. Itse seurasin kolme päivää suuren kovan möykyn kulkua elimistöni läpi ja olin onnellinen kun se tuli matkansa päähän. Oikean selviytymisen kanssa sillä ei enää kuitenkaan ole paljoakaan tekemistä. Jos metsään eksyy, ei sinne pidä jäädä paistamaan pettuleipiä, vaan pitää kävellä metsästä pois.

Niin kävelevät selviytyjätkin. Metsässä on mukava kärvistellä kohmeessa, nälkäisenä ja pahanhajuisena kun tietää, että huomenna tai parin päivän kuluttua tai ensi viikolla sieltä pääsee suihkuun ja lämpimien aterioiden maailmaan. Tai koska tahansa helikopteri noutaa, jos asiat menevät ihan pieleen. Värikuulapeliäkin on mukavampi pelata, jos vastapuolella ei ole raskasta tykistöä, panssarivaunuja ja pommikoneita ja kaikki helikopteritkin ovat omalla puolella.

Toisenlaisessa tilanteessa olivat metsään pellon raivanneet perheet, jotka joutuivat elättämään itsensä suurine lapsiparvineen sillä, mitä maasta saivat. Missään vaiheessa ei ollut näkyvissä sitä päivää, kun voisi palata sähkösaunan kautta sivistyksen pariin ja heittää teknisen pukeutumisen kerrokset pesurumpuun. Pitkän talven yli saattoi vain syksyn sadon turvin odottaa lehmien poikimista ja sitä seuraavaa maidontuloa ja loppukesästä tulevaa satokautta ja kesällä kasvaneen karjan teurastuksia syksyllä luonnonlaitumen loppuessa.

Ja toisaalta olemme kaikki selviytyjiä. Asunto, ruoka, verot vaativat kaikki omansa. Jostakin se raha on löydettävä. Jostakin on löydettävä aika kaikkeen siihen, mikä on pakko tehdä. Lisäksi olisi hyvä löytää aikaa myös sellaiseen, mikä tuntuu hyvältä, jotta elämä tuntuisi mielekkäältä. Ja tämä kaikki maailmassa, joka muuttuu jatkuvasti.

Koivubonsai porraskivellä

Eihän se oikeasti ole bonsai, koska se kasvaa siinä kivellä omia aikojaan, eikä sitä ole tarkoituskaan siirtää sieltä minnekään. Se vaan kasvaa siinä omassa paikassaan rajatussa tilassa, jossa ei oikeasti ole näkyvissä yhtään irtomaata mullasta puhumattakaan.

Miten se on tullut siihen? Se ei ole kovinkaan vaikeasti ymmärrettävää, kun pihassa on iso jo kaupunkikuvaan kuuluva valkorunkoinen koivu, jonka itselleen ottama päätehtävä on, kuten elämällä yleensä, lisääntyä ja täyttää maa. Toisten kasvien kilpailu, intomielisen puutarhurin sormet ja muut luonnonvoimat sitten pistävät vastaan. Tämä meidän bonsai on siis pienen puutarhan suurin koivuntaimi, kun se on tuossa karulla porraskivellä välttänyt kilpailun ja saanut oman yksilöllisen leimansa niin, että puutarhurikaan ei ole käynyt siihen käsiksi. Lisäksi sen juuret ovat mitä ilmeisimmin niin syvällä betonin uumenissa ja niin tiukassa, että bonsai-harrastajakaan ei sitä yritä irrottaa. Siinä se saa pitää paikkansa porraskivellä.

Pieni puu porraskivellä on myös muistutus luonnon kyvystä täyttää tyhjää tilaa. Elämä sopeutuu ja täyttää karuimmatkin alat ja betoninen porraskivi tai kivikkoinen vuorenrinne ei ole elämälle uhka vaan mahdollisuus.

Tavaraturhautuminen

Talouteen on kertynyt erilaista romua, vanhaa vaatetta varsinkin lapsilta, hienoja tavaroita, joita vaan on liikaa, ja tarvikkeita, joista on suunniteltu jotakin tehtäväksi. Sitten ne kertyvät kaikkialle läjiksi, jotka ovat tiellä. Ei niitä poiskaan voi heittää, vaan ne on vain siirrettävä sivuun jonnekin muualle, kun tarvitaan tilaa johonkin tai kun tulee vieraita. Joskus se rasittaa niin, että harkitsee vain sen kaiken jättämistä tänne, uutta alkua jossakin muualla vain välttämättömimmillä tavaroilla. Ehkä se olisi parasta tai sitten voi koettaa sopeutua, sinnitellä. Tai voisihan asian koettaa ratkaistakin. Selviytyä.


Nyt olen siis koettamassa saada tätä hallintaan. Asuintiloja oli pakko tyhjentää, kun tuli suurempi määrä vieraita. Pakkasin tavaroita laatikoihin ja kannoin niitä ullakolle. Jätesäkkeihin ja ullakolle. Jonkin verran lajiteltuna, mutta kiireessä. Kenkiä muuttolaatikoissa, parittamattomia sukkia jätesäkissä. Pojan vaatteita. Kaikki irtonaisille lattialevyille isoksi kasaksi. Samalla hautoen ajatuksia näistä selviämiseksi.

Aikaisemminkin olen käynyt kirpputorilla. Minulle se sopii ihmisten puolesta, mutta aikaa se vaatii. Tavaroiden kerääminen, järjestäminen ja valmistelu myytäväksi vie aikansa ja sitten siellä on seisottava myymässä pitkän kesäisen lauantain tai sunnuntain tai molemmat. Kerättävä jäljelle jääneet tavarat ja pakattava ne seuraavaa myyntikierrosta varten. Pelkkä raha ei korvaa menetettyä aikaa, mutta saahan siinä raitista ilmaa ja tapaa ihmisiä. Voi jopa ottaa käsityön mukaan, niin saa puheenaihettakin asiakkaiden kanssa. Ihan kivaa. Lastenvaatteet menevät kyllä huutonetissäkin, mutta aikaa sekin vie, kun tuotteet on listattava ja pakattava ja lähetettävä ja vielä seurattava pankkitiliäkin. Mutta sekin on kyllä ihmiskontaktia. Tai voisi niitä vaihtaakin johonkin tarpeellisempaan tai arvokkaampaan tai hauskempaan vaikka netcyclerillä.

Toinen asia on sitten ajatus tuunaamisesta, askartelemisesta, uuden elämän antamisesta tavaroille. Erilaisten ylimääräisten tavaroiden muuntaminen haluttavaan muotoon. Yöpaitoja, nukenvaatteita, ritarinlinnoja. Kaikkea hauskaa omaan käyttöön, lapsille, myyntiin tai vaihtoon.

Yhtäkkiä asia on enemmänkin innostava. Se on osa selviytymistä.

Pojan bonsai

Asumme siis omakotitalossa sellaisessa vanhassa puutalokaupunginosassa. Pienehkön puutarhamme reunoilla kasvaa yhdellä sivulla suuri koivu ja toisella sivulla naapurien puolella valtavat vaahterat ja sitten lukuisia vuorijalavia missä vaan ollaan annettu niiden kasvaa. Ja vielä yksi tammi, joka on itsekseen kylväytynyt pensasaitaan ja lähtenyt puskemaan huimaa vauhtia korkeuksiin.

Kaikkien näiden ympäröivien puiden jälkeläiset puskevat kaikkialle kukkamaihin ja kompostikasan ympärillä olevaan multaan ja missä vaan on riittävästi tarttumapintaa siemenelle. Lisäksi kirsikkapuut tekevät juuriversojaan ympäri tiluksia. Näitä kaikkia taimia olen kerännyt kasvamaan kukkamaan reunaan. Näistä taimista poika, ekaluokkalainen, halusi yhden pienen jalkoihin jääneen vuorijalavan istutettavaksi tyhjäksi jääneeseen bonsairuukkuun.



Vuorijalava on nyt siinä ruukussa, soransekaisessa kompostimullassa. Ruukku on sille ainakin vielä melko iso, mutta onpa tilaa kasvattaa juuria ja vahvistua. Hento varsi ei pysy suorassa vaan kurottaa sivulle kuin tuulen tuivertamana. Lehtiä ei alunperinkään ollut paljoa, mutta siirron jälkeen ne karsiutuivat entisestään. Kuitenkin kasvissa tuntuu jo nyt olevan luonnetta ja karua elinvoimaa.

Toivotan onnea pojan puulle