Eihän se oikeasti ole bonsai, koska se kasvaa siinä kivellä omia aikojaan, eikä sitä ole tarkoituskaan siirtää sieltä minnekään. Se vaan kasvaa siinä omassa paikassaan rajatussa tilassa, jossa ei oikeasti ole näkyvissä yhtään irtomaata mullasta puhumattakaan.
Miten se on tullut siihen? Se ei ole kovinkaan vaikeasti ymmärrettävää, kun pihassa on iso jo kaupunkikuvaan kuuluva valkorunkoinen koivu, jonka itselleen ottama päätehtävä on, kuten elämällä yleensä, lisääntyä ja täyttää maa. Toisten kasvien kilpailu, intomielisen puutarhurin sormet ja muut luonnonvoimat sitten pistävät vastaan. Tämä meidän bonsai on siis pienen puutarhan suurin koivuntaimi, kun se on tuossa karulla porraskivellä välttänyt kilpailun ja saanut oman yksilöllisen leimansa niin, että puutarhurikaan ei ole käynyt siihen käsiksi. Lisäksi sen juuret ovat mitä ilmeisimmin niin syvällä betonin uumenissa ja niin tiukassa, että bonsai-harrastajakaan ei sitä yritä irrottaa. Siinä se saa pitää paikkansa porraskivellä.
Pieni puu porraskivellä on myös muistutus luonnon kyvystä täyttää tyhjää tilaa. Elämä sopeutuu ja täyttää karuimmatkin alat ja betoninen porraskivi tai kivikkoinen vuorenrinne ei ole elämälle uhka vaan mahdollisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti