Kolme kuvaa Kauttualta

Kauttualla tunnen historian läsnäolon. Vietin siellä taas viime viikonlopun, nyt koiravahtina pojan ja nuoremman tyttären kanssa. Samalla kävin taas katselemassa maisemia, joissa on merkkejä niin kivikaudelta kuin viikinkiajalta ja teollistumisen alkuajoilta.

Kauttuan Lastentalonmäen hiekkaisella harjanteella ei näy muita merkkejä kivikaudelta kuin opaskyltin, mutta olen itse aikoinani koululaisena nähnyt kaivauksissa, kuinka puolen metrin syvyydeltä löytyy muutaman metrin välein muinaisella merenrannalla olleita kuoppaliesiä. Yksi näistä nuotiopaikoista on siirretty alkusyksyn pakkasaamuna lasivitriiniin Kauttuan Tehtaanmuseoon, jossa se edelleenkin on avaamattomana näytillä.

Luistarin rautakautinen kalmisto, joka on Euran ylpeydenaiheita. Vanhimmat silmäkivelliset röykkiöt (kuvassa) ovat ilmeisesti 500-luvulta ennen ajanlaskun alkua pronssikauden ja rautakauden taitteesta, ja viimeisimmät esineettömiä ruumishautoja ristiretkien jälkeiseltä ajalta. Todellisia aarteita ovat kuitenkin rikkaat merovingi- ja viikinkiajan haudat, joiden runsaat korulöydöt, frankkilaiset miekat kaukomaiden kolikot ja jäänteet silkistä kertovat vauraasta yhteisöstä, joka on osallisena laajasta kauppaverkostosta. Täältä ovat myös ne pronssikorujen säilömät tekstiilin jäänteet, joiden perusteella Euran emännän puku restauroitiin.

Kauttuan teollisuuden alku perustui vesivoimaan, diabaasiharjanteen läpi ryöppyävään Pyhäjärven veteen, joka jo keskiajalla pyöritti vesimyllyjä, mutta 1689 alkaen takoi rautaruukin kankivasaralla yläneläisen ja myöhemmin honkilahtelaisen hiilen kuumentamaa ruotsalaista rautaa. Tämä Ruukin teollinen perinne jatkuu paikkakunnalla edelleen, mutta nykyisin paperin ja pakkausten ympärillä.

Ainakin kuusi vuosituhatta, josta viisi esihistoriaa. Jännittäviä tarinoita, jotka muistuvat mieleen lapsuudesta. Vähäisiä, mutta paljon puhuvia muistoja menneisyydestä syvältä maan sisältä.