Suomen Talousseura keskipisteenä

Ensimmäisen kerran tutustuin Suomen Talousseuraan kirjoittaessani Åbo Akademissa teemaseminaaria. Seminaarin vetäjä kertoi seuran arkistosta löytyvästä aineistosta ja totesi sen olevan vajavaisesti hyödynnetty lähde. Minua alkoi kiinnostaa, millä tavalla ruotsinkielinen tai ainakin ruotsintaitoinen säätyläistö Turussa suhtautui suomenkieliseen rahvaaseen ja miten tätä neuvoisi. Tässä yhteydessä luin kirjeenvaihtoa asessori Gabriel Ahlmanin testamenttilahjoituksen käytön suunnittelusta Ylä-Satakunnan rahvaan lasten koulujen perustamiseen. Kirjeistä löysin vain hyväntahtoisia ajatuksia siitä, millä tavalla varat parhaiten palvelisivat kansan parasta, vaikka eri kirjoittajien näkemykset oikeasta käytöstä poikkesivat suuresti. Sidoin tuon pienen tutkielman Miroslav Hrochin kuvaukseen kansallisuusaatteen kehityksen vaiheista ja totesin kirjeenvaihdon ja siis Suomen Talousseuran alkuaikojen sijoittuvan hänen luokittelussaan ensimmäisen ja toisen vaiheen välimaastoon, minkä vuoksi annoin aineelle otsikoksi "Välvilja mellan intresse och krav", "Hyväntahtoisuus kiinnostuksen ja vaatimusten välissä". Tällä viittaan myös fennofiilisen Aurora- ja fennomaanisen Aura-seuran väliseen aikaan, johon ajanjaksoon Suomen Talousseuran perustaminen vuonna 1797 osuu. Kansallisuusaatteen vaiheet ovat yksi syy siihen, miksi Suomen Talousseura on edelleen mielenkiintoinen tutkimuskohde, vaikka seuralla itsellään ei ollut ainakaan julkilausuttua kansallismielistä ohjelmaa.

 

Seuran perustamisajankohta on, jälkeenpäin tarkasteltuna, sikälikin mielenkiintoinen, että seura kokoaa suomalaisen säätyläistön yhteen kehitystalkoisiin juuri vähän ennen kuin maailmanpolitiikan oikut irrottivat Suomen Ruotsin kruunun alamaisuudesta ja antoivat meille uudenlaisen autonomisen aseman Venäjän keisarin suojeluksessa. Seuran verkoston poliittinen merkitys korostui uudessa tilanteessa, kun valtaosa uuden hallituskonseljin jäsenistä tuli  seuran piiristä. Seura oli myös keskeinen toimija yhteiskunnan muutoksessa osallistumalla maatalouden ja yleensä talouden kehittämiseen, kansanterveystyön järjestämiseen ja koulujen perustamiseen. Mainittavia hankkeita olivat perunanviljelyn edistäminen (1802 - ), isorokkorokotusten järjestäminen (1804 - 1825) ja Ahlmanin koulujen (1811) ja Mustialan maatalousoppilaitoksen (1840) perustaminen.

 

Suomen Talousseura toimii edelleen vuonna 1830 ostamassaan kivitalossa Turussa Vartiovuoren juurella Hämeenkadun varrella.

 

 

Gradu perunanviljelyn historiasta

Jälleen pitkällisen hiljaisuuden jälkeen palaan blogin pariin, kun olen kirjoittamassa Suomen historian gradua. Oikeastaan aloitin sen jo yli vuosi sitten, mutta töiden takia en päässyt kunnolla liikkeelle ja muutenkin ehdin paljon vähemmän kuin olisin halunnut. Varsinkaan arkistossa käymiselle ei tuntunut riittävän aikaa, mutta ei myöskään tiedonhaulle eikä kirjoittamiselle. Graduseminaariinkin pääsin vasta alkutalvesta, jos tällä kertaa voi sellaisesta puhua. Arkistoon parhaimpaan kesäaikaan juhannuksen jälkeen.

 

Gradun aiheena on laajasti ottaen perunanviljelyn historia Suomessa, mutta olen rajaamassa sitä tapaustutkimukseksi perunanviljelyn edistämisestä Suomen Talousseuran hankkeessa 1800-luvun alussa. Tämän tutkimuskohteen hyvänä puolena on, että Suomen Talousseuran arkistosta löytyy hyvä joukko materiaalia hankkeesta ja yleensä perunanviljelyn tilasta Suomessa tuona ajankohtana. Kuninkaan antama tuki velvoitti. Heti ensimmäisistä käynneistä tuntui taas, että yli kaksisataa vuotta vanhat kirjeet avasivat aikansa säätyläisten ajatusmaailmaa kuin olisivat vasta kirjoittaneet raporttinsa Turun oppineille luettavaksi.

 

Tapaustutkimuksella haluan pysäyttää tapahtumakulun hetkiseksi niin, että näemme tarkasti, mitä tuolloin 1800-luvun alussa tapahtui ja mikä siihen on johtanut ja mihin tapahtumat siitä etenivät. Työn teoreettisena viitekehyksenä olen päätynyt käyttämään innovaatioiden diffuusion ja teknologian sosiaalisen rakentumisen teorioita ja näiden välimuotona Mika Panzarin esittämää teknologian kesyttämistä. Yhtenä tavoitteena tässä tutkimuksessa on myös tarkastella sitä, millä tavalla historiallisen aineiston saa sopimaan näihin viitekehyksiin ja missä määrin lähinnä säätyläisten kirjeenvaihto valottaa rahvaan elinolosuhteita, tarpeita ja osallistumista teknologian käyttöönottoon ja soveltamiseen. Millä tavalla itsellinen, torppari tai kruunun uudisraivaaja sai äänensä kuuluviin, kun oppineet olivat päättäneet, että peruna on varmin ja oivallisin keino nälänhädän torjumiseksi ja luonnottomien ruuan korvikkeiden välttämiseksi. 

Loppuvuonna 2013

Pitkästä aikaa kirjoittamassa, kun sekä työasiat että opiskelut alkavat olla intensiivisen kirjoittamisen tarpeessa.

Opinnoissa olen edennyt Suomen historian syventäviin opintoihin ja gradun kirjoittaminenkin alkaisi olla ajankohtaista. Ensimmäinen gradu-seminaari minulla on tammikuun loppupuolella ja opponointikin silloin. Varsinaisia tenttejä on enää niukasti jäljellä Suomen historiasta, mutta arkistolinja on alkutekijöissään. Arkistolinjan kautta pääsin kuitenkin työn syrjään kiinni ja sitten ihan erinäköisiin hommiin, joissa yhdistyy oikeastaan kaikki, mitä aikaisemmin olen tehnyt tai opiskellut tutkijana, yrittäjänä, eräoppaana ja historian opiskelijana. Tämä kaikki tapahtuu vielä kolmenkymmenen vuoden takaisissa lapsuusmaisemissa ja aikaperspektiivi ulottuu kivikaudesta tulevaisuuteen. Siksi valitsin kuvaksi tuon portin. 

Kolme esi-isää

Sukututkimuksen kautta tulee vastaan mielenkiintoisia henkilöitä. Pienet merkinnät asiakirjoissa luovat jonkinlaisen kuvan heidän elämästään, mutta samalla siitä yhteisöstä, jossa he elivät. Tässä esittelen lyhyesti kolme omaa esi-isääni. Tarkoituksenani on myöhemmin kirjoittaa heistä laajemmin ja kuvata tarkemmin niitä yhteisöjä, joissa he elivät, ja myös heitä seuraavia sukupolvia, ainakin minun mielestä mielenkiintoisia ihmisiä.

Näkymä Tupurlan-järven yli. Keskellä Ryömälän-vuorija sen vasemmalla puolella Tupurlan kylää. Täällä Per Tupuri on maakirjan mukaan vuonna 1540 isäntä Mouhijärven Nekan talossa. Paljoa ei Per Tupurista tiedetä, lähinnä hänen omistamansa karja ja maksamansa verot ja satunnaisesti määrätyt sakot huonoista aidoista. Silti hän on ensimmäinen kuudentoista miespolven ketjussa satakuntalaisesta keskiajasta, nykyiseltä Pirkanmaalta.

Nippuseppä Johan Rostedt ja sepäntytär Helena Johansdotter Hammar olivat vuoden 1767 ensimmäinen vihkipari Euran emäkirkon seurakunnassa. Johan oli tullut kolme vuotta aikaisemmin sepäksi Kauttuan ruukkiin ja syntynyt melkein kaksikymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin jossakin. Vain syntymäaika on merkitty rippikirjaan, ei paikkaa. Helena oli syntynyt Kauttualla. Heidän pojistaan tulee seppiä ja hiilirenkejä, Kauttualle ja Leineperiin, paitsi vanhimmasta, joka opiskelee papiksi.

Jo sukuhistorian perusteella tiesimme trumslagaren Gustaf Rosendahlin. Tiesimme, että hän oli syntynyt Suomen sodan aikaan 21. huhtikuuta 1808. Tiesimme myös, että hänet oli oli vihitty 1827 Porissa Juljanan kanssa ja että hän oli palvellut Suomen Ensimmäisessä Meriekipaasissa Suomenlinnassa, rumpalina. Sitten perhe palasi Poriin 1837 ja Gustaf ryhtyi merimieheksi ja katosi merille. Vaimonsa Juljana jää Poriin ja poika Karl Robert työskentelee tupakkatehtaassa. Lyhyt kuvaus lyhyeksi jääneestä elämästä, jossa silti on monia käänteitä. Siitä huolimatta Huittisten rippikirjassa ollut tieto hänen kuolemastaan Suomen Kaartin Pataljoonassa Puolassa 1830 oli ennenaikainen ja suuresti liioiteltu, mistä jälkipolvena olen tyytyväinen.

Filosofi tavarapaljoudesta

Turun Sanomissa oli tänään Esko Valtaojan kolumni tavarapaljoudesta, neljistä shortseista vaatekaapissa. Sinällään hyvä kolumni, hauskasti kirjoitettu ja hyvin brändättyä ajattelua, mutta jätti kuitenkin ajattelemaan ja ehkä vähän vastahankaankin. Siis erinomainen kolumni.

Ensimmäisessä osassa Valtaoja ylistää Henry Thoreaun yksinkertaistamisen vaatimusta ja edelleen Dave brunon ”sadan esineen haastetta”, johon itsekin on aikojen alusta tuntenut vetoa. Itsekin tunnen suurta myötämielisyyttä tämän suhteen, vaikka itse en olekaan sen mannekiini, kun helposti miellyn tavaroihin, joita en todella tarvitse.

Kolumnin toisessa osassa olikin sitten jo pienen ristiriidan poikasta. Asketismi ei olekaan niin epäitsekästä, koska yhteiskunnan toimivuus edellyttää talouskasvua ja se edellyttää kuluttamista. Kuluttaminen lisää vaurautta, jolla maksetaan koulutusta ja vanhustenhuoltoa (ja tietenkin myös avaruustähtitieteen professorit, laajentaakseni konseptia). Tämän ristiriidan Valtaoja kohottaa yhdeksi nykyisen maailmamme perusongelmista, jota kukaan viisas ei ole vielä osannut tyhjentävästi ratkaista. Eipä sitä osannut Valtaojakaan enkä minäkään, mutta silti ihmettelen, miten tarpeeton kuluttaminen luo vaurautta.

Sitten kolmannessa eli viimeisessä osassa Valtaoja pääsee itsestäänselvyyteen. Ihmisiä on liikaa. Suomalaisiakin. Eikä niitä saisi tehdä kuin kaksi tai mieluummin yhden. Eikä yhtään auta, vaikka tinkisi ylimääräisestä tavarasta. Edelleenkään en jaksa olla täysin eri mieltä, mutta melko eri mieltä kuitenkin. Jos nyt lähtisi edellisen kappaleen linjoille, niin kuka sitä koulutusta tarvitsee ja kuka ne vanhukset hoitaa elleivät tulevat sukupolvet, syntyvät ja vielä syntymättömät lapset? Ja kuka kuluttaisi jatkuvan vaurastumisen mahdollistamiseksi? Ehkä tässäkään ei olla ihan itsestäänselvyyksien lähteillä. Ehkä uudet ihmiset mahtuvat maailmaan, jos kuluttavat vähemmän? Tai enemmän? Kouluttautuvat ja huolehtivat vanhuksista.

--

Miten kuva liskoarmeijasta liittyy kirjoitelmaan? Ei oikeastaan mitenkään. Ostimme sen pojan kanssa Animekonista, kokosimme ja laitamme myyntiin. Kiehtovia esineitä, mutta turhaa tavaraa.

Kolme kuvaa Nautelankoskelta

Juhannuksen retkikohteina pojan kanssa oli kivikauden asuinpaikat Jäkärlässä ja Kukkarkoskella eli Nautelankosken museon vieressä. Nautelankoski Liedon aseman tuntumassa, lyhyen automatkan päässä Turusta, on museonsa ja luontopolkunsa vuoksi hyvä retkikohde muutaman tunnin retkelle.

Metsäinen saareke. Ensimmäisille asukkaille tämä ei ollut kohta kosken partaalla eikä edes joenpenkka vaan merestä hiljalleen nousevia saaria, jotka edelleenkin näkyvät metsäisinä kumpareina tasaisten peltojen keskellä ja reunoilla. Näille saarille ja saarekkeille ihmiset asettuivat, mieluiten etelänpuoleisille hiekkaisille loiville rannoille. Täältä rinteeseen nousevasta löytyivät jäljet elämästä: iskoksia, työkalun katkelmia ja ruukunsirpaleita. Sitten pellon ja metsän välissä kulkevan tien rakennustöiden alta pelastettiin muisto kivikauden ihmisen kuolemasta, punamultahautoja rikkaasti varustettuna meripihkakoruilla, piiterillä ja liuskerenkailla. Tyypillisiä tyypillisen kampakeramiikan väestön hauta-anteja. Yhdessä, myöhemmässä, oli vasarakirves ja nuorapainanteinen astia. Vasarakirveskulttuuria, nuorakeramiikkaa. Ja sitten kolmensadan metrin päästä näistä samassa saarekkeessa oli löytynyt vähän vanhempi asuinpaikka, Jäkärlän kulttuuria. Ajoituksissa ollaan viiden tai kalibroituna kuuden vuosituhannen päässä, merenkorkeudessa noin 37 metriä nykyistä syvemmän meren äärellä.

Nautelankoski. Aikaisemmin tämä oli Kukkarkoski, mutta kun Nautelan kartano rakensi siihen 1806 neljän kiviparin myllyn, tuli siitä Nautelankoski. Ei se ollut ensimmäinen mylly tuossa Aurajoen suurimmassa koskessa, eikä silloinkaan ainut. Ensimmäiset maininnat Kukkarkosken myllystä ovat 1400-luvun alkupuolelta ja Nautelan myllyn lisäksi jaksoi koski seitsemäntoista metrin pudotuksellaan pyörittää myös kahden kylän myllyjä. Tuhatyhdeksänsataaluvulla vaihtuivat neljä vesipyörää turbiiniksi ja yhdeksi voima-akseliksi, joka pyöritti kaikkia kivipareja ja vielä sahaakin. 1960-luvulla markkinavoimat toivat myllyn tiensä päähän ja nyt kunnostettuna ja museoituna on menneen ajan muistomerkkinä. Turbiini jauhaa vielä sähköä museon käyttöön.

Lauri Nautelan museo. Tilanomistaja Lauri Nautela oli keräilijä ja sitä kautta itseoppimut muinaismuistojen tuntija. Hänen havaintoihinsa perustuivat Kukkarkosken asuinpaikkojen kaivaukset ja hänen kokoelmistaan tuli perusta hänen ideoimalleen ja lähes vaatimalleen museolle Nautelankosken yhteyteen. Museon parasta antia ovatkin muistot kivikaudelta Kukkarkosken vaiheilta: sopivan pieni, mutta kattava määrä esineistöä ryhmiteltynä kauniisti ja tarkoituksenmukaisesti havainnollistaen esittämäänsä asiaa. Lisäksi pienoismalli kivikautisen asuinpaikan elämästä ja toisella laidalla sen arkeologisesta kaivamisesta on upea, aina mielenkiintoinen yksityiskohtineen ja havainnollistaa menneisyyden ja lähimenneisyyden suhdetta.

Museosta myydään myös varsin hyvää, selkeää ja kaunista lähes satasivuista kirjaa ”Nautelankosken museo” kahdeksan euron hintaan. Tämänkin tekstin monta yksityiskohtaa on omien hatarien muistikuvien varmentamiseksi tarkistettu sieltä.

Kolme kuvaa Kauttualta

Kauttualla tunnen historian läsnäolon. Vietin siellä taas viime viikonlopun, nyt koiravahtina pojan ja nuoremman tyttären kanssa. Samalla kävin taas katselemassa maisemia, joissa on merkkejä niin kivikaudelta kuin viikinkiajalta ja teollistumisen alkuajoilta.

Kauttuan Lastentalonmäen hiekkaisella harjanteella ei näy muita merkkejä kivikaudelta kuin opaskyltin, mutta olen itse aikoinani koululaisena nähnyt kaivauksissa, kuinka puolen metrin syvyydeltä löytyy muutaman metrin välein muinaisella merenrannalla olleita kuoppaliesiä. Yksi näistä nuotiopaikoista on siirretty alkusyksyn pakkasaamuna lasivitriiniin Kauttuan Tehtaanmuseoon, jossa se edelleenkin on avaamattomana näytillä.

Luistarin rautakautinen kalmisto, joka on Euran ylpeydenaiheita. Vanhimmat silmäkivelliset röykkiöt (kuvassa) ovat ilmeisesti 500-luvulta ennen ajanlaskun alkua pronssikauden ja rautakauden taitteesta, ja viimeisimmät esineettömiä ruumishautoja ristiretkien jälkeiseltä ajalta. Todellisia aarteita ovat kuitenkin rikkaat merovingi- ja viikinkiajan haudat, joiden runsaat korulöydöt, frankkilaiset miekat kaukomaiden kolikot ja jäänteet silkistä kertovat vauraasta yhteisöstä, joka on osallisena laajasta kauppaverkostosta. Täältä ovat myös ne pronssikorujen säilömät tekstiilin jäänteet, joiden perusteella Euran emännän puku restauroitiin.

Kauttuan teollisuuden alku perustui vesivoimaan, diabaasiharjanteen läpi ryöppyävään Pyhäjärven veteen, joka jo keskiajalla pyöritti vesimyllyjä, mutta 1689 alkaen takoi rautaruukin kankivasaralla yläneläisen ja myöhemmin honkilahtelaisen hiilen kuumentamaa ruotsalaista rautaa. Tämä Ruukin teollinen perinne jatkuu paikkakunnalla edelleen, mutta nykyisin paperin ja pakkausten ympärillä.

Ainakin kuusi vuosituhatta, josta viisi esihistoriaa. Jännittäviä tarinoita, jotka muistuvat mieleen lapsuudesta. Vähäisiä, mutta paljon puhuvia muistoja menneisyydestä syvältä maan sisältä.