Koivubonsai porraskivellä

Eihän se oikeasti ole bonsai, koska se kasvaa siinä kivellä omia aikojaan, eikä sitä ole tarkoituskaan siirtää sieltä minnekään. Se vaan kasvaa siinä omassa paikassaan rajatussa tilassa, jossa ei oikeasti ole näkyvissä yhtään irtomaata mullasta puhumattakaan.

Miten se on tullut siihen? Se ei ole kovinkaan vaikeasti ymmärrettävää, kun pihassa on iso jo kaupunkikuvaan kuuluva valkorunkoinen koivu, jonka itselleen ottama päätehtävä on, kuten elämällä yleensä, lisääntyä ja täyttää maa. Toisten kasvien kilpailu, intomielisen puutarhurin sormet ja muut luonnonvoimat sitten pistävät vastaan. Tämä meidän bonsai on siis pienen puutarhan suurin koivuntaimi, kun se on tuossa karulla porraskivellä välttänyt kilpailun ja saanut oman yksilöllisen leimansa niin, että puutarhurikaan ei ole käynyt siihen käsiksi. Lisäksi sen juuret ovat mitä ilmeisimmin niin syvällä betonin uumenissa ja niin tiukassa, että bonsai-harrastajakaan ei sitä yritä irrottaa. Siinä se saa pitää paikkansa porraskivellä.

Pieni puu porraskivellä on myös muistutus luonnon kyvystä täyttää tyhjää tilaa. Elämä sopeutuu ja täyttää karuimmatkin alat ja betoninen porraskivi tai kivikkoinen vuorenrinne ei ole elämälle uhka vaan mahdollisuus.

Pojan bonsai

Asumme siis omakotitalossa sellaisessa vanhassa puutalokaupunginosassa. Pienehkön puutarhamme reunoilla kasvaa yhdellä sivulla suuri koivu ja toisella sivulla naapurien puolella valtavat vaahterat ja sitten lukuisia vuorijalavia missä vaan ollaan annettu niiden kasvaa. Ja vielä yksi tammi, joka on itsekseen kylväytynyt pensasaitaan ja lähtenyt puskemaan huimaa vauhtia korkeuksiin.

Kaikkien näiden ympäröivien puiden jälkeläiset puskevat kaikkialle kukkamaihin ja kompostikasan ympärillä olevaan multaan ja missä vaan on riittävästi tarttumapintaa siemenelle. Lisäksi kirsikkapuut tekevät juuriversojaan ympäri tiluksia. Näitä kaikkia taimia olen kerännyt kasvamaan kukkamaan reunaan. Näistä taimista poika, ekaluokkalainen, halusi yhden pienen jalkoihin jääneen vuorijalavan istutettavaksi tyhjäksi jääneeseen bonsairuukkuun.



Vuorijalava on nyt siinä ruukussa, soransekaisessa kompostimullassa. Ruukku on sille ainakin vielä melko iso, mutta onpa tilaa kasvattaa juuria ja vahvistua. Hento varsi ei pysy suorassa vaan kurottaa sivulle kuin tuulen tuivertamana. Lehtiä ei alunperinkään ollut paljoa, mutta siirron jälkeen ne karsiutuivat entisestään. Kuitenkin kasvissa tuntuu jo nyt olevan luonnetta ja karua elinvoimaa.

Toivotan onnea pojan puulle

Uusi bonsai

Olen jo jonkin aikaa ollut monella tasolla ihastunut bonsai-puihin. Ihan esteettisesti/taiteellisesti ne ovat häkellyttäviä näyttelyissä tai kirjoissa esiteltynä. Mahtavat sata vuotta tai kauemminkin hoidetut puolimetriset männyt, joiden runko on kaksikymmentäkin senttiä paksu juuresta ja jokainen oksan kärki ja lehti osoittaa juuri haluttuun suuntaan. Tai kaksi orpoa korkealle latvustoon asti karsiutunutta kuusta, jotka ovat kuin suoraan nevanrannasta otetut näreet, paitsi että ne ovat vain puolen metrin korkuiset.

Toisaalta ne tarjoavat elämyksen luonnosta. Täynnä elinvoimaa rajallisessa tilassaan, jatkuvassa kasvussa, vaikka mestarin kädet pitävätkin sen kurissa. Samanlaisen elinvoiman voi nähdä monissa karuissa ympäristöissä, kallioluodoilla tai vuorten rinteillä tai puurajalla pohjoisessa. Elämän äärirajoilla. Voi siinä nähdä yhteiskunnallistakin ulottuvuutta, kun ihanteena on de-growth tai kestävä kehitys, väistämättömän talouskasvun välttely.


Kolmantena näkökantana tulee itse tekeminen. Tutustuminen aina uuteen. Kokeileminen. Ohuet varret, joiden toivoo vahvistuvan. Lehvästöt, joiden toivoo tuuheutuvan. Tulokset eivät ole mitenkään verrattavissa mestarien luomuksiin, mutta itselle ne muodostuvat rakkaiksi.