Ensimmäisessä osassa Valtaoja ylistää Henry Thoreaun yksinkertaistamisen vaatimusta ja edelleen Dave brunon ”sadan esineen haastetta”, johon itsekin on aikojen alusta tuntenut vetoa. Itsekin tunnen suurta myötämielisyyttä tämän suhteen, vaikka itse en olekaan sen mannekiini, kun helposti miellyn tavaroihin, joita en todella tarvitse.
Kolumnin toisessa osassa olikin sitten jo pienen ristiriidan poikasta. Asketismi ei olekaan niin epäitsekästä, koska yhteiskunnan toimivuus edellyttää talouskasvua ja se edellyttää kuluttamista. Kuluttaminen lisää vaurautta, jolla maksetaan koulutusta ja vanhustenhuoltoa (ja tietenkin myös avaruustähtitieteen professorit, laajentaakseni konseptia). Tämän ristiriidan Valtaoja kohottaa yhdeksi nykyisen maailmamme perusongelmista, jota kukaan viisas ei ole vielä osannut tyhjentävästi ratkaista. Eipä sitä osannut Valtaojakaan enkä minäkään, mutta silti ihmettelen, miten tarpeeton kuluttaminen luo vaurautta.
Sitten kolmannessa eli viimeisessä osassa Valtaoja pääsee itsestäänselvyyteen. Ihmisiä on liikaa. Suomalaisiakin. Eikä niitä saisi tehdä kuin kaksi tai mieluummin yhden. Eikä yhtään auta, vaikka tinkisi ylimääräisestä tavarasta. Edelleenkään en jaksa olla täysin eri mieltä, mutta melko eri mieltä kuitenkin. Jos nyt lähtisi edellisen kappaleen linjoille, niin kuka sitä koulutusta tarvitsee ja kuka ne vanhukset hoitaa elleivät tulevat sukupolvet, syntyvät ja vielä syntymättömät lapset? Ja kuka kuluttaisi jatkuvan vaurastumisen mahdollistamiseksi? Ehkä tässäkään ei olla ihan itsestäänselvyyksien lähteillä. Ehkä uudet ihmiset mahtuvat maailmaan, jos kuluttavat vähemmän? Tai enemmän? Kouluttautuvat ja huolehtivat vanhuksista.
--
Miten kuva liskoarmeijasta liittyy kirjoitelmaan? Ei oikeastaan mitenkään. Ostimme sen pojan kanssa Animekonista, kokosimme ja laitamme myyntiin. Kiehtovia esineitä, mutta turhaa tavaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti