Kolme kuvaa Kauttualta

Kauttualla tunnen historian läsnäolon. Vietin siellä taas viime viikonlopun, nyt koiravahtina pojan ja nuoremman tyttären kanssa. Samalla kävin taas katselemassa maisemia, joissa on merkkejä niin kivikaudelta kuin viikinkiajalta ja teollistumisen alkuajoilta.

Kauttuan Lastentalonmäen hiekkaisella harjanteella ei näy muita merkkejä kivikaudelta kuin opaskyltin, mutta olen itse aikoinani koululaisena nähnyt kaivauksissa, kuinka puolen metrin syvyydeltä löytyy muutaman metrin välein muinaisella merenrannalla olleita kuoppaliesiä. Yksi näistä nuotiopaikoista on siirretty alkusyksyn pakkasaamuna lasivitriiniin Kauttuan Tehtaanmuseoon, jossa se edelleenkin on avaamattomana näytillä.

Luistarin rautakautinen kalmisto, joka on Euran ylpeydenaiheita. Vanhimmat silmäkivelliset röykkiöt (kuvassa) ovat ilmeisesti 500-luvulta ennen ajanlaskun alkua pronssikauden ja rautakauden taitteesta, ja viimeisimmät esineettömiä ruumishautoja ristiretkien jälkeiseltä ajalta. Todellisia aarteita ovat kuitenkin rikkaat merovingi- ja viikinkiajan haudat, joiden runsaat korulöydöt, frankkilaiset miekat kaukomaiden kolikot ja jäänteet silkistä kertovat vauraasta yhteisöstä, joka on osallisena laajasta kauppaverkostosta. Täältä ovat myös ne pronssikorujen säilömät tekstiilin jäänteet, joiden perusteella Euran emännän puku restauroitiin.

Kauttuan teollisuuden alku perustui vesivoimaan, diabaasiharjanteen läpi ryöppyävään Pyhäjärven veteen, joka jo keskiajalla pyöritti vesimyllyjä, mutta 1689 alkaen takoi rautaruukin kankivasaralla yläneläisen ja myöhemmin honkilahtelaisen hiilen kuumentamaa ruotsalaista rautaa. Tämä Ruukin teollinen perinne jatkuu paikkakunnalla edelleen, mutta nykyisin paperin ja pakkausten ympärillä.

Ainakin kuusi vuosituhatta, josta viisi esihistoriaa. Jännittäviä tarinoita, jotka muistuvat mieleen lapsuudesta. Vähäisiä, mutta paljon puhuvia muistoja menneisyydestä syvältä maan sisältä.

Selviytymistä

Äiti neuvoi selviytymisestä, että pitää syödä kohtuullisesti, pitää juoda kohtuullisesti eikä saa haastaa riitaa nakkikioskilla. Toinen asia on selviytyminen harrastuksena, selviytyminen luonnossa. Olen sitä itsekin joskus kokeillut. Koulutuksen aikana opin, että pettuleipää ei kannata syödä enempää kuin kohtuullisesti. Itse seurasin kolme päivää suuren kovan möykyn kulkua elimistöni läpi ja olin onnellinen kun se tuli matkansa päähän. Oikean selviytymisen kanssa sillä ei enää kuitenkaan ole paljoakaan tekemistä. Jos metsään eksyy, ei sinne pidä jäädä paistamaan pettuleipiä, vaan pitää kävellä metsästä pois.

Niin kävelevät selviytyjätkin. Metsässä on mukava kärvistellä kohmeessa, nälkäisenä ja pahanhajuisena kun tietää, että huomenna tai parin päivän kuluttua tai ensi viikolla sieltä pääsee suihkuun ja lämpimien aterioiden maailmaan. Tai koska tahansa helikopteri noutaa, jos asiat menevät ihan pieleen. Värikuulapeliäkin on mukavampi pelata, jos vastapuolella ei ole raskasta tykistöä, panssarivaunuja ja pommikoneita ja kaikki helikopteritkin ovat omalla puolella.

Toisenlaisessa tilanteessa olivat metsään pellon raivanneet perheet, jotka joutuivat elättämään itsensä suurine lapsiparvineen sillä, mitä maasta saivat. Missään vaiheessa ei ollut näkyvissä sitä päivää, kun voisi palata sähkösaunan kautta sivistyksen pariin ja heittää teknisen pukeutumisen kerrokset pesurumpuun. Pitkän talven yli saattoi vain syksyn sadon turvin odottaa lehmien poikimista ja sitä seuraavaa maidontuloa ja loppukesästä tulevaa satokautta ja kesällä kasvaneen karjan teurastuksia syksyllä luonnonlaitumen loppuessa.

Ja toisaalta olemme kaikki selviytyjiä. Asunto, ruoka, verot vaativat kaikki omansa. Jostakin se raha on löydettävä. Jostakin on löydettävä aika kaikkeen siihen, mikä on pakko tehdä. Lisäksi olisi hyvä löytää aikaa myös sellaiseen, mikä tuntuu hyvältä, jotta elämä tuntuisi mielekkäältä. Ja tämä kaikki maailmassa, joka muuttuu jatkuvasti.

Koivubonsai porraskivellä

Eihän se oikeasti ole bonsai, koska se kasvaa siinä kivellä omia aikojaan, eikä sitä ole tarkoituskaan siirtää sieltä minnekään. Se vaan kasvaa siinä omassa paikassaan rajatussa tilassa, jossa ei oikeasti ole näkyvissä yhtään irtomaata mullasta puhumattakaan.

Miten se on tullut siihen? Se ei ole kovinkaan vaikeasti ymmärrettävää, kun pihassa on iso jo kaupunkikuvaan kuuluva valkorunkoinen koivu, jonka itselleen ottama päätehtävä on, kuten elämällä yleensä, lisääntyä ja täyttää maa. Toisten kasvien kilpailu, intomielisen puutarhurin sormet ja muut luonnonvoimat sitten pistävät vastaan. Tämä meidän bonsai on siis pienen puutarhan suurin koivuntaimi, kun se on tuossa karulla porraskivellä välttänyt kilpailun ja saanut oman yksilöllisen leimansa niin, että puutarhurikaan ei ole käynyt siihen käsiksi. Lisäksi sen juuret ovat mitä ilmeisimmin niin syvällä betonin uumenissa ja niin tiukassa, että bonsai-harrastajakaan ei sitä yritä irrottaa. Siinä se saa pitää paikkansa porraskivellä.

Pieni puu porraskivellä on myös muistutus luonnon kyvystä täyttää tyhjää tilaa. Elämä sopeutuu ja täyttää karuimmatkin alat ja betoninen porraskivi tai kivikkoinen vuorenrinne ei ole elämälle uhka vaan mahdollisuus.

Tavaraturhautuminen

Talouteen on kertynyt erilaista romua, vanhaa vaatetta varsinkin lapsilta, hienoja tavaroita, joita vaan on liikaa, ja tarvikkeita, joista on suunniteltu jotakin tehtäväksi. Sitten ne kertyvät kaikkialle läjiksi, jotka ovat tiellä. Ei niitä poiskaan voi heittää, vaan ne on vain siirrettävä sivuun jonnekin muualle, kun tarvitaan tilaa johonkin tai kun tulee vieraita. Joskus se rasittaa niin, että harkitsee vain sen kaiken jättämistä tänne, uutta alkua jossakin muualla vain välttämättömimmillä tavaroilla. Ehkä se olisi parasta tai sitten voi koettaa sopeutua, sinnitellä. Tai voisihan asian koettaa ratkaistakin. Selviytyä.


Nyt olen siis koettamassa saada tätä hallintaan. Asuintiloja oli pakko tyhjentää, kun tuli suurempi määrä vieraita. Pakkasin tavaroita laatikoihin ja kannoin niitä ullakolle. Jätesäkkeihin ja ullakolle. Jonkin verran lajiteltuna, mutta kiireessä. Kenkiä muuttolaatikoissa, parittamattomia sukkia jätesäkissä. Pojan vaatteita. Kaikki irtonaisille lattialevyille isoksi kasaksi. Samalla hautoen ajatuksia näistä selviämiseksi.

Aikaisemminkin olen käynyt kirpputorilla. Minulle se sopii ihmisten puolesta, mutta aikaa se vaatii. Tavaroiden kerääminen, järjestäminen ja valmistelu myytäväksi vie aikansa ja sitten siellä on seisottava myymässä pitkän kesäisen lauantain tai sunnuntain tai molemmat. Kerättävä jäljelle jääneet tavarat ja pakattava ne seuraavaa myyntikierrosta varten. Pelkkä raha ei korvaa menetettyä aikaa, mutta saahan siinä raitista ilmaa ja tapaa ihmisiä. Voi jopa ottaa käsityön mukaan, niin saa puheenaihettakin asiakkaiden kanssa. Ihan kivaa. Lastenvaatteet menevät kyllä huutonetissäkin, mutta aikaa sekin vie, kun tuotteet on listattava ja pakattava ja lähetettävä ja vielä seurattava pankkitiliäkin. Mutta sekin on kyllä ihmiskontaktia. Tai voisi niitä vaihtaakin johonkin tarpeellisempaan tai arvokkaampaan tai hauskempaan vaikka netcyclerillä.

Toinen asia on sitten ajatus tuunaamisesta, askartelemisesta, uuden elämän antamisesta tavaroille. Erilaisten ylimääräisten tavaroiden muuntaminen haluttavaan muotoon. Yöpaitoja, nukenvaatteita, ritarinlinnoja. Kaikkea hauskaa omaan käyttöön, lapsille, myyntiin tai vaihtoon.

Yhtäkkiä asia on enemmänkin innostava. Se on osa selviytymistä.

Pojan bonsai

Asumme siis omakotitalossa sellaisessa vanhassa puutalokaupunginosassa. Pienehkön puutarhamme reunoilla kasvaa yhdellä sivulla suuri koivu ja toisella sivulla naapurien puolella valtavat vaahterat ja sitten lukuisia vuorijalavia missä vaan ollaan annettu niiden kasvaa. Ja vielä yksi tammi, joka on itsekseen kylväytynyt pensasaitaan ja lähtenyt puskemaan huimaa vauhtia korkeuksiin.

Kaikkien näiden ympäröivien puiden jälkeläiset puskevat kaikkialle kukkamaihin ja kompostikasan ympärillä olevaan multaan ja missä vaan on riittävästi tarttumapintaa siemenelle. Lisäksi kirsikkapuut tekevät juuriversojaan ympäri tiluksia. Näitä kaikkia taimia olen kerännyt kasvamaan kukkamaan reunaan. Näistä taimista poika, ekaluokkalainen, halusi yhden pienen jalkoihin jääneen vuorijalavan istutettavaksi tyhjäksi jääneeseen bonsairuukkuun.



Vuorijalava on nyt siinä ruukussa, soransekaisessa kompostimullassa. Ruukku on sille ainakin vielä melko iso, mutta onpa tilaa kasvattaa juuria ja vahvistua. Hento varsi ei pysy suorassa vaan kurottaa sivulle kuin tuulen tuivertamana. Lehtiä ei alunperinkään ollut paljoa, mutta siirron jälkeen ne karsiutuivat entisestään. Kuitenkin kasvissa tuntuu jo nyt olevan luonnetta ja karua elinvoimaa.

Toivotan onnea pojan puulle

Uusi bonsai

Olen jo jonkin aikaa ollut monella tasolla ihastunut bonsai-puihin. Ihan esteettisesti/taiteellisesti ne ovat häkellyttäviä näyttelyissä tai kirjoissa esiteltynä. Mahtavat sata vuotta tai kauemminkin hoidetut puolimetriset männyt, joiden runko on kaksikymmentäkin senttiä paksu juuresta ja jokainen oksan kärki ja lehti osoittaa juuri haluttuun suuntaan. Tai kaksi orpoa korkealle latvustoon asti karsiutunutta kuusta, jotka ovat kuin suoraan nevanrannasta otetut näreet, paitsi että ne ovat vain puolen metrin korkuiset.

Toisaalta ne tarjoavat elämyksen luonnosta. Täynnä elinvoimaa rajallisessa tilassaan, jatkuvassa kasvussa, vaikka mestarin kädet pitävätkin sen kurissa. Samanlaisen elinvoiman voi nähdä monissa karuissa ympäristöissä, kallioluodoilla tai vuorten rinteillä tai puurajalla pohjoisessa. Elämän äärirajoilla. Voi siinä nähdä yhteiskunnallistakin ulottuvuutta, kun ihanteena on de-growth tai kestävä kehitys, väistämättömän talouskasvun välttely.


Kolmantena näkökantana tulee itse tekeminen. Tutustuminen aina uuteen. Kokeileminen. Ohuet varret, joiden toivoo vahvistuvan. Lehvästöt, joiden toivoo tuuheutuvan. Tulokset eivät ole mitenkään verrattavissa mestarien luomuksiin, mutta itselle ne muodostuvat rakkaiksi.

Perinneruokaa Joulun jälkeen

Elämä alkaa taas palautua pitkien juhlaviikkojen jäljiltä. Jotenkin tuli sellainen olo, että voisi puuhastella keittiössä perinneherkkujen parissa, vaikka varsinainen juhlapäivä ei olekaan. Varsinkin porkkanalaatikkoa olin jäänyt kaipaamaan joulusta ja uuteenvuoteen yleensä liittyy perunasalaatti, jota sitäkään en vielä ollut saanut. Niinpä laitoin kattilat tulelle.

Kinkkua oli tarttunut mukaan ja tarmokkaasta syömisestä huolimatta sitä oli vielä ehkä puolen kilon (tai vähän isompi) kimpale jääkaapissa odottamassa kohtaloaan. Niinpä pyttipannu oli ihan ehdoton ajatus pääruuaksi ja siihen tarvitaan tietenkin perunoita. Iso kattilallinen kiehumaan niin saa perunasalaatinkin ja sitten loppujen lopuksi muutamia perunoita meni vielä jääkaappiin odottamaan pääsyä huomisiin jauhelihapihveihin, vaikka niihin kyllä olisi ollut perunamuusijauhetta kaapissa.

Toiseen kattilaan menikin sitten riisit kiehumaan, eli loput puuroriisit, seitsemän desilitraa. Niistä tulisi puuro ja porkkanalaatikon täyteaine. Tällä tavalla joulun jälkeen ei kuitenkaan osannut enää olla niin tarkka kaikista yksityiskohdista ja riisit meni kiehumaan ihan vaan suolaveteen eikä oikeaoppisesti porkkanoiden keitinveteen. Porkkanatkin perkasin valmiiksi ennen keittämistä enkä kuorinut kuumana niinkuin hyvien tapojen mukaisesti olisi oikein ollut. Kolmannessa kattilassa siis porkkanat kuorittuina ja pätkittyinä.

Lounaaksi oli sitten pyttipannu kinkusta: keitettyä ja kuumana kuorittua perunaa pilkottuna, sekaan puolikas sipuli pieneksi pilkottuna ja sitten vielä suolakurkkua ja lopuksi kinkku pilkottuna niin, että melkein hävisi perunoiden väleihin. Paistetaan pannussa, lisätään suolaa, kun kinkku ei kovinkaan suolainen. Sitten lisukkeena oli keitettyjä porkkanoita ja jälkiruokana vielä riisipuuroa, jonka olin maidon ja kerman kanssa keittänyt vesihaudekattilassa.

Lounaan jälkeen olikin sitten laatikon ja perunasalaatin valmistus. Puuro sai vielä mennä vesihauteelleen kypsymään: lounaallakin se oli syötävää, mutta maidon lisäys ja jatkokypsytys olisi paikallaan sellaisen oikean samettisen riisipuuron saamiseksi.

Perunasalaattia varten kuoriin kipollisen perunoita, pilkoin sormenpään kokoisiksi paloiksi, pilkoin sipulinpuolikkaan ja suolakurkkua pienekksi ja valmistin majoneesin. Perunasalaatti on yksi niitä ruokia, missä oma resepti on se ainut oikea, kaupan kermaviilikastikeperunsalaatilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Eli majoneesiin yksi munankeltuainen, arviolta sama määrä Aura-sinappia, punaviinietikkaa loraus, sopivasti suolaa (kämmenellä pieni keko), öljyä niin, että tulee sopiva määrä majoneesia. Sekoitetaan sähkövatkaimella ensin keltuainen, sinappi ja etikka, sitten valutetaan öljyä rohkeasti pienenä virtana samalla vatkaten hirmu lujilla kierroksilla pienessä astiassa. Ehkä jopa pari desiä öljyä antaa sopivan määrän, hyvällä munankeltuaisella saa enemmänkin majoneesia halutessaan. Valmis majoneesi vaan sekoitetaan perunoiden sipulien ja kurkkujen joukkon.

Porkkkanalaatikkoa varten soseutin porkkanat taas sähkövatkaimella, lisäsin kermapurkillisen ja kaksi munaa ja kolmannesta valkuaisen, ja loput keitetyt riisit (ehkä puoli litraa raakaa riisiä keitettynä, ehkä kilo porkkanoita) ja kun seos tuntui aika jäykältä, lisäsin vielä kevytmaitoa ehkä puolisen litraa että taikina oli sopivan juoksevaa. Sitten uuniin 200 C (väännettiin tästä kättä puolison kanssa, olisi laittanut vielä alemmas, vaikka nettiohje antoi aika paljon korkeamman lämpötilan). Laitoin aika paksun kerroksen, kolme senttiä, kokkivuokaan ja lasivuokaan, kuvioin pinnan lusikalla ja pistin pinnalle voinokareet. Saivat olla melko kauan uunissa ja ja antoivat kerrassaan herkullisen tuoksun.

Kaikki valmiina kevyttä cross kitchen-juhlaa varten uuttavuotta ja joulua sekoittaen.