Olen jo jonkin aikaa ollut monella tasolla ihastunut bonsai-puihin. Ihan esteettisesti/taiteellisesti ne ovat häkellyttäviä näyttelyissä tai kirjoissa esiteltynä. Mahtavat sata vuotta tai kauemminkin hoidetut puolimetriset männyt, joiden runko on kaksikymmentäkin senttiä paksu juuresta ja jokainen oksan kärki ja lehti osoittaa juuri haluttuun suuntaan. Tai kaksi orpoa korkealle latvustoon asti karsiutunutta kuusta, jotka ovat kuin suoraan nevanrannasta otetut näreet, paitsi että ne ovat vain puolen metrin korkuiset.
Toisaalta ne tarjoavat elämyksen luonnosta. Täynnä elinvoimaa rajallisessa tilassaan, jatkuvassa kasvussa, vaikka mestarin kädet pitävätkin sen kurissa. Samanlaisen elinvoiman voi nähdä monissa karuissa ympäristöissä, kallioluodoilla tai vuorten rinteillä tai puurajalla pohjoisessa. Elämän äärirajoilla. Voi siinä nähdä yhteiskunnallistakin ulottuvuutta, kun ihanteena on de-growth tai kestävä kehitys, väistämättömän talouskasvun välttely.
Kolmantena näkökantana tulee itse tekeminen. Tutustuminen aina uuteen. Kokeileminen. Ohuet varret, joiden toivoo vahvistuvan. Lehvästöt, joiden toivoo tuuheutuvan. Tulokset eivät ole mitenkään verrattavissa mestarien luomuksiin, mutta itselle ne muodostuvat rakkaiksi.
